Joulunajan tarjottavat 2015



Kuluva vuosi on vasta sen verran aluillaan, että vielä voi muistella vähän joulua. Menneenä vuonna tein jouluvalmisteluja aika rennolla kädellä, mutta runsaasti. Leivoin mm. perinteisen täytekakun, sillä sellaisen olen aina leiponut. Samoin tein englantilaisen hedelmäkakun, kentuctyn kakun ja texaspullaa. Takuulla sokeria ja rasvaa kaikissa näissä.

Tietenkin sitten ruoan kanssa lisukkeita.

Alkuroaksi kaloja, salaattia jne.

Toivottavasti nyt tänä vuonna tajuan, että ei yhteen viikonloppuun tarvitse yrittää änkeä kaikkea. Joulu tulee ja menee on muutakin kuin ylensyömistä. Se on rauhoittumista, tunnelmaa ja yhdessäoloa. Se on käpertymistä sohvan nurkkaan hyvän kirjan kanssa.


Yritän muistaa, että en valmistele mitään herkkua järjettömiä määriä varastoon enkä muutenkaan hanki liikaa kaikkea. Yritän muistaa, että teen aaton aterian niin kuin se olisi sellainen parempi sunnuntaiateria. Tarjolla siis sisäfilepihvit tämänkin vuoden jouluna. Niistä assarit eivät luovu. Pihveistä on tullut meille meille näköjään traditio. Ne maistuvat myös joulupäivänä ja tapaninpäivänä. Tosin eri lisukkeilla kuin aattona.

En siis tee jättikokoista perunalaatikkoa enkä sienisalaattia kokonaiselle komppanialle.

Totuus on se, että kun valikoima on laaja, lautanen täyttyy teelusikallisista. Syödä ei voi varastoon. Ylensyönti kiinnittyy nopeasti vyötärölle. Ainakin tällaisella täysi-ikäisellä naisihmisellä.

Teen yhden unelmakääretortun, joka korvaa täytekakun ja jos joku haluaa syödä, piparien ja joulutorttujen lisäksi, jotakin muuta makeaa, niin sitä sitten tehdään. Fiiliksen mukaan.

Aattoaamun puurosta teen todennäköisesti karjalanpiirakat tapanina. Käytin menneenä vuonna myös ylijääneen perunalaatikon (sitä jäi todella paljon) piirakoiden täytteenä. Se sopi siihen oikein hyvin. Itse nimittäin  söin sitä pari ruokalusikallista ja junnu pari teelusikallista. Muut jouluaaton ruokailijat jättivät perunalaatikon kokonaan väliin.

Käytännössä nykyihmisten joulusta on tullut yltäkylläisyyden kilpavarustelua. Tärkeintä on kai se, miltä ihmisistä tuntuu eikä se että on syöty niin, että painoa kertyy muutamassa päivässä 5 kiloa lisää ja niitä sitten yritetään epätoivoisesti lenkkeillä ja jumpata pois koko vuoden ajan ja sitten taas sama juttu. Miksi toistaa sama virhe vuodesta toiseen? Ja sitten rypeä itseinhossa ja -syytöksissä. Olemmeko jotenkin riippuvaisia repsahduksista, painonnoususta jne. Kuuluu joukkoon, kun toimii samalla tavalla kuin muut: kauhistelee kilojaan ja ihmettelee ääneen kuinka vähän pysyy nykyään syömään.







Comments